Tapio Lahikainen: Toiveammattia toisillekin
Tapio Lahikaisen tekemisessä täytyy olla jotain taikaa. Hiljainen ja vaatimattoman oloinen metsäkoneyrittäjä on ollut monelle nuorelle ammatin esikuvana. Monet pienet pojat ovat seurailleet Tapion työskentelyä metsässä, ja moni on metsäalan yrittäjäksi päätynytkin.
Tapio Lahikainen on ollut omassa toiveammatissaan yli 60 vuotta ja jatkaa metsätraktorilla puun ajoa yhä edelleen. Mikä on jatkaessa, kun kuntoa ja ennen kaikkea työmotivaatiota riittää.
“Jossain vaiheessa ajatuksena oli jo lopetella konehommia, mutta kun Aleksi lähti alalle, hommat jatkuivat,” Tapio kertoo.
Aleksi Kiuru on Lahikaisen Tarja-tyttären poika ja hän jatkaa nyt metsäkoneurakointia pappansa jalanjäljissä. Yritys toimii laajalla alueella, yhteistyössä kuopiolaisen FinnHarvest Oy:n ja kangasniemeläisen Veljekset Hokkanen Oy:n kanssa.
Aleksi on yksi niistä monesta pojasta, jotka Tapio on esimerkillään innostanut alalle. Aleksi kulki jo pienenä papan matkassa ja ajoi jo peruskouluaikana koulun ohella puita Tapiolle. Työnjako on nykyisellään kääntynyt. Nykyään Aleksi johtaa yritystä ja Tapio saa nauttia metsässä puunajosta. Siitä hän on nauttinut aina. Puiden ajo hevosilla metsässä isän kanssa oli koulunkäyntiä mieluisampaa, varsinkin kansakoulun viimeisenä talvena.
Ammatinvalinta on osunut Tapiolla kohdalleen ja metsässä hän on saanut toteuttaa itseään. Huonollakin kelillä työ on ollut mielekästä, kunhan koneet ovat olleet kunnossa.
Lahikainen aloitti oma yritystoiminnan vuonna 1962. Traktorina oli Fordson Major ja sillä pyöritettiin VK 16 ‑kuorimakonetta. Lahikainen osti koneen lopulta Enso Gutzeitilta itselleen. VK 16 oli parempi kuin Lahikaisella jo aiemmin ollut Kuori-Juho, jota hän kutsuu lähinnä heinäseipään tekokoneeksi.
Lahikainen sanoo, että nykyään oman yrityksen perustaminen metsäalalle voi olla haastavaa, mutta tuolloin oli luonnollista aloittaa oma yritys. Metsähommia oli tarjolla ja silloin Lahikaista kysyttiin töihin. Jyväskylään Tourulasta löytyi Major, joka maksoi noin 4000 silloista markkaa.
Lahikaisen ensimmäinen metsäkone oli vuonna 1974 hankittu 909 Lokomo.
“Oli tuolloinkin vanhat miehet epäluuloisia siitä, että ”miten sinä pärjäät, millä koneen hinnan hankit”. Olisihan sillä koneen hinnalla saanut toki paljon muutakin.”
“Aina on selvitty eteenpäin. Koneissa oli paljon enemmän remonttia verrattuna nykyiseen. Mutta vaikka kone meni rikki, ei siitä tehty numeroa. Kone korjattiin, vaikka saattoi siinä mennä jokunen päiväkin.”
“Kovaa työtä ja sitkeyttä on tarvittu. Täytyy van uskoa itseensä eikä passaa luovuttamaan ruveta.”
1960-luvulla alkanut urakointisuhde Enso-Gutzeitin kanssa kesti lähes 50 vuotta, vuoteen 2010. Sinä aikana Enso-Gutzeit vaihtoi nimeä Enson kautta nykyiseksi Stora Ensoksi, ja Lahikainen kehitti samaan aikaan rauhallisesti omaa yritystään. Seinällä komeilee Stora Enson laatutodistus vuodelta 1999 ja hyllyllä Laaduntekijä-pokaali.
“Yritys ei ole ollut iso, mutta pientä nousua on ollut koko ajan. Hyvää tulosta on tehty ja saatu tyhjästä aloittamalla paljon hyvää aikaan. Ei olla oltu suuruudenhulluja, koneet ovat olleet pienemmästä päästä ja se on ollut metsänomistajille mieleen”, Tapio kertoo.
“Pyydettiin minua joskus myös motoyrittäjäksi, mutta kun olen ajopuoleen mieltynyt, en lähtenyt.”
Yhteistyön tärkeyttä ei voi liikaa korostaa. Koneiden siirrot työmaalta toiselle hoitaa Tapion tyttären puoliso, kuljetusyrittäjä Harri Kiuru. Lahikainen on tehnyt yhteistyötä myös Itä-Hämeen alueella Hallbergin veljesten kanssa, Pohjois-Savossa Piirosen veljesten kanssa ja Kangasniemen alueella Hokkasten veljesten kanssa. Esa ja Hannu Hokkanen ovat hekin niitä, jotka ovat Tapion esimerkin innoittamana ryhtyneet metsäkoneyrittäjiksi.
Lahikaisen ura on sen mittainen, että alkuaikojen ensimmäiset päätehakkuut kasvavat jo pitkää puuta. Samoille paikoille pääsee jo uudelleen puunkorjuuseen.
Tytär kertoo, että isä on aina tullut hyvällä tuulella töistä kotiin. Ehkä juuri työstään nauttiminen ja positiivinen asenne ovat olleet menestyksen ja työssä jaksamisen taika. Sillä Lahikainen on ollut monelle nuorelle esimerkkinä ja viestinyt positiivista työnkuvaa metsäalasta. Näin myös Tapion tyttärentytär Anni-Maria Kiuru on suuntautunut opiskelemaan metsätieteitä Itä-Suomen yliopistossa ja valmistuu tulevaisuudessa metsänhoitajaksi.
Metsässä ilossa ja surussa
Tapio Lahikaista naurattaa, kun hän muistaa nuorena sanoneensa, että ”ei tässä hommassa kannata vanhaksi olla”. Nykyisin ajatukset täyttää kiitollisuus, että on saanut ja saa edelleen tehdä työtä metsässä.
Kiitollinen hän on myös siitä, ettei työtä ole tarvinnut tehdä yksin. Jo Lahikaisen puhetapa yrityksestään ja urastaan paljastaa paljon: asioita on tehty yhdessä perheen kanssa ja perheen avulla.
“Yksin ei pärjää, jos ei ole tukea perheestä.”
Suurin tuki yrityksen alusta lähtien on ollut vaimo Lahja. Tapio sai keskittyä metsätyöhön ja Lahja piti huolta kodin ja yrityksen taloudesta. Hän teki terveelliset eväät Tapiolle metsään ja auttoi tarvittaessa jopa koneremonteissa. Perheen sisällä kulkee tarina eräästäkin uudenvuodenjuhlinnasta. Kun muut juhlivat vuoden vaihtumista, Tapio ja Lahja vetivät pulkassa uutta akkua koneelle kuutamossa kovalla pakkasella. Vuosi vaihtui ja kone saatiin käyntiin.
Perheen viikonloppumatka saattoi olla reissu Puulan saarisavotoille. Silloin, kun puita vielä uitettiin saarista, yhtiön palkkaama nippumies oli tärkeä henkilö. Hän pudotti niput uittopaikalla veteen ja sitoi selkävaijeriin kiinni. Hinaaja haki lautan kerralla saaresta pois. Yhtiön palkkaaman nippumiehen aikaa ei auttanut tuhlata, ja Tapio kertoo, että he menivät joskus koko perheen voimin viikonloppuna saareen ajamaan puita vaikeimmista ja kauimmaisista paikoista rantaan valmiiksi. Kun nippumies tuli arkena paikalle, työ sujui sutjakkaasti eikä aikaa hukattu.
Tapio on kiitollinen juuri myönnetystä elämäntyöpalkinnosta ja haluaa omistaa sen myös viime syksynä edesmenneelle Lahja-vaimolleen. Surun keskellä myös metsä on tuonut Tapiolle lohtua. Surut ja ilot ovat aina mahtuneet metsään.