Eina­rin pal­kin­non saa­nut Pekka Mik­ko­nen uskoo, että met­sä­ko­nea­lalla mer­ki­tystä ei mitata yri­tyk­sen koolla vaan työn laa­dulla, yhteis­työ­ky­vyllä ja halulla kehit­tää alaa. Hei­nä­ve­dellä toi­miva per­hey­ri­tys on raken­ta­nut paik­kansa pit­kä­jän­tei­sesti – ja vai­kut­ta­nut samalla koko toi­mia­laan omaa koko­aan suu­rem­min.

Met­sä­ko­neu­ra­kointi P. Mik­ko­nen Oy on ura­koi­nut Stora Ensolle jo vuo­desta 1986. Vii­mei­set 15 vuotta sopi­mus­suhde on kul­ke­nut viral­li­sesti Stora Enson täh­tiy­rit­tä­jänä toi­mi­van Koh­man­sa­lon Met­sä­kul­je­tus Oy:n kautta, mutta käy­tän­nössä puu on kul­ke­nut samaan suun­taan kuin ennen­kin. Siksi Pekka Mik­ko­nen puhuu yhä usein yhtiöstä ja teh­taasta tar­koit­taen Stora Ensoa.

Kyllä minua huo­letti 15 vuotta sit­ten, kun suora sopi­mus­suhde Stora Ensoon päät­tyi, Mik­ko­nen sanoo.

Moni pitää aliy­rit­tä­jyyttä tai kump­pa­nuutta kiro­sa­nana, mutta meillä tämä malli on toi­mi­nut hyvin. Täysi tun­nus­tus siitä kuu­luu pää­y­rit­tä­jälle ja yhtiölle: yhteis­työtä on voitu kehit­tää, ja aliy­rit­tä­jänä voi kes­kit­tyä olen­nai­seen työ­hön ilman ras­kasta työn­johto-orga­ni­saa­tiota.

Yhteis­työ­hön voi vai­kut­taa myös itse. Liian usein kat­so­taan toi­siin, vaikka välillä pitäisi kat­soa pei­liin. Asioista pitää pys­tyä puhu­maan suo­raan ja käsit­te­le­mään ne asial­li­sesti – se on tämän työn ydin.

Meillä tämä toi­mii, vaikka kai­kissa tapauk­sissa malli ei ole­kaan yhtä onnis­tu­nut.

Yri­tyk­sen työ­maat sijait­se­vat Hei­nä­ve­den ympä­ris­tössä, noin 25 kilo­met­rin säteellä toi­mi­pai­kasta. Tilanne on poik­keuk­sel­li­sen hyvä, sillä monilla puun­kor­juu­yri­tyk­sillä koneita jou­du­taan siir­tä­mään pit­kiä mat­koja lei­mi­koi­den välillä, mikä kas­vat­taa myös kul­jet­ta­jien siir­ty­mä­ki­lo­met­rejä.

Met­sä­ko­neu­ra­kointi P. Mik­ko­nen kor­jaa puuta yhdellä kone­ket­julla, ja vuo­sit­tai­set mää­rät vaih­te­le­vat. Pekan lisäksi kul­jet­ta­jina työs­ken­te­le­vät poika Lauri Mik­ko­nen sekä muu­tama ulko­puo­li­nen kul­jet­taja.

Pojan kanssa aje­taan motoa tilan­teen mukaan. Kun tulee kiire, kone käy käy­tän­nössä yötä päi­vää, kuu­tena ja puo­lena päi­vänä vii­kossa. Pie­nen, omalla poru­kalla toi­mi­van yri­tyk­sen kan­nat­ta­vuu­den yti­messä on jous­ta­vuus. Lauri on otta­nut vas­tuuta myös huol­losta.

Luot­ta­mus ja per­heen tuki kan­ta­vana voi­mana

Pekka Mik­ko­nen aloitti met­sä­ko­neu­ra­koin­nin heti perus­kou­lun jäl­keen vuonna 1983.

Ajoin kaksi vuotta isän trak­to­rilla, ja vuonna 1985 ostin ensim­mäi­sen oman koneeni. Ensim­mäi­sen tal­ven ajoin 502 Val­me­tilla ja reellä, jossa 1800 Patu toimi nos­tu­rina. Itse ostin taka­potku-Mas­si­kan, mutta isä antoi minun ajaa neli­ve­toi­sella 604 Val­me­tilla.

Ensim­mäi­sinä vuo­sina, kun ajo­kort­tia ei vielä ollut, vedin vau­nua trak­to­rilla ja asuin vii­kot työ­maalla. Puhe­li­mia ei ollut, eikä kotiin soi­teltu.

Aika on muut­tu­nut pal­jon. Kun oltiin kau­em­pana töissä, saa­tet­tiin läh­teä maa­nan­tai­aa­muna linja-autolla, ja työn­joh­taja vei pals­talle. Työtä oli, ja oma paikka piti löy­tää. Jäl­ki­kä­teen täy­tyy nos­taa hat­tua työn­joh­dolle – olin itse­kin vasta 15-vuo­tias, mutta luot­toa riitti.
Työn­joh­don luot­ta­muk­sen rin­nalla tär­keää on ollut myös per­heen tuki – isän, äidin ja Jaa­nan. Pekka ja Jaana alkoi­vat seu­rus­tella jo yhdek­sän­nellä luo­kalla.

Yhdessä on kul­jettu siitä läh­tien. Tyh­jästä on läh­detty ja yhdessä kaikki raken­nettu. Ei tästä olisi tul­lut mitään ilman sel­laista elä­män­kump­pa­nia. Minä olen töissä käy­tän­nössä koko ajan, ja Jaana huo­leh­tii kodista ja piha­pii­ristä.

Jaana pitää myös Sar­vi­kum­mun kylä­kaup­paa. Ensi vuonna tulee 40 vuotta siitä, kun he osti­vat kylä­kau­pan kiin­teis­tön pai­kal­li­selta osuus­kau­palta. Koti on raken­nettu van­han kylä­kau­pan ympä­rille, ja vuonna 1995 piha­pii­riin nousi myös kone­halli.

Työstä pitää voida olla ylpeä

Met­sä­ko­neu­ra­kointi P. Mik­ko­nen on toi­mi­nut Hei­nä­ve­den alu­eella 1980-luvulta läh­tien, joten pai­kal­lis­tun­te­mus on vah­vaa. Alu­een met­sä­no­mis­ta­jat ovat tul­leet tutuiksi, ja joil­la­kin tiloilla met­sää hoi­taa jo kol­mas suku­polvi. Luot­ta­mus on kes­keistä myös maa­no­mis­ta­jien kanssa.

Maa­no­mis­taja saat­taa kysyä har­ven­nuk­sesta, teki­sinkö saman omaan met­sääni. Siinä koros­tu­vat luot­ta­mus ja työn jälki. Kor­juu­jäl­jen pitää olla kymppi – siinä ei ole varaa oikoa. On toi­mit­tava tar­kasti, sään­tö­jen mukaan, eikä luon­toar­voista saa tin­kiä.

Aina pitää pys­tyä sano­maan, että minä tein tuon. Jos niin ei voi sanoa, pitää lopet­taa. Pitää myös olla sel­kä­ran­kaa myön­tää vir­heet eikä luik­kia kar­kuun. Jos keli muut­tuu, savotta pitää jos­kus jät­tää kes­ken ja palata takai­sin, kun olo­suh­teet ovat oikeat.
Hyvin tehty työ pal­kit­see teki­jänsä – eri­tyi­sesti sil­loin, kun myös met­sä­no­mis­taja tun­nis­taa työn jäl­jen laa­dun.

Kyllä se tun­tuu hyvältä, kun on teh­nyt sopi­vaa har­ven­nusta ja näkee itse työn jäl­jen. Vielä parem­malta se tun­tuu, kun palaa 5–10 vuo­den päästä kat­so­maan, mitä met­sälle on tapah­tu­nut. Sil­loin voi sanoa, että minä tämän tein.

Posi­tii­vi­nen palaute kan­taa pit­källe

Se on parasta myös nuo­rille kul­jet­ta­jille, kun joku koke­neempi käy kehu­massa työn jäl­keä. Sen huo­maa heti, miten pal­jon se vai­kut­taa hei­dän ryh­tiinsä ja itse­luot­ta­muk­seensa.

Liian usein palau­tetta anne­taan vasta sil­loin, kun jotain on men­nyt pie­leen. Nuo­ret tar­vit­se­vat myös myön­teistä palau­tetta – se tukee itse­tun­toa, jak­sa­mista ja kehit­ty­mistä. Jokai­nen tie­tää, miten jat­kuva nega­tii­vi­suus vai­kut­taa.

Kun nuori kul­jet­taja onnis­tuu ja hänelle sanoo, että nyt ajat­te­lit oikein, se antaa uskal­lusta ja roh­keutta näi­hin töi­hin.

Vah­vasti mukana kehit­tä­mässä met­sä­ko­nea­laa

Alan kehit­tä­mi­nen vaa­tii kes­kus­te­lua ja kykyä kuun­nella eri näkö­kul­mia. Tuore esi­merkki tästä on tapaa­mi­nen, jonka Mik­ko­nen jär­jesti saman pöy­dän ääreen pää­ura­koit­si­jan, yhtiön ja kone­val­mis­ta­jan edus­ta­jat.

Pöy­dän ympä­rillä oli yhtä aikaa tois­ta­kym­mentä hen­keä. Kävimme asial­lista kes­kus­te­lua kehit­tä­mi­sestä puo­lin ja toi­sin ja tutus­tuimme myös met­sässä uuteen tek­niik­kaan. Monelle oli yllä­tys, kuinka pal­jon tek­niikka on kehit­ty­nyt.

Kun kes­kus­telu on avointa ja hyvä­hen­kistä, kysy­mys­ten esit­tä­mi­nen puo­lin ja toi­sin hel­pot­tuu myös jat­kossa.

On tär­keää, millä hen­gellä asioita käsi­tel­lään. Liian usein kokoon­nu­taan vasta sil­loin, kun jokin on men­nyt pie­leen. Nyt olimme kehit­tä­mässä, emme kor­jaa­massa – ja juuri niin asioita pitäisi viedä eteen­päin.
Mik­ko­sella on pitkä koke­mus puun­kor­juusta ja vahva halu jakaa näke­myk­si­ään alan kehit­tä­mi­seksi. Siksi hänen mie­li­pi­tei­tään kysy­tään mie­lel­lään, ja vuo­sien var­rella hän on ollut mukana monissa pro­jek­teissa.

Kehi­tys on tär­keää, ja on ollut hie­noa nähdä, miten met­sä­ko­nei­den tek­niikka ja ergo­no­mia ovat paran­tu­neet. Työ­olo­suh­teet ovat muut­tu­neet val­ta­vasti – nykyi­set koneet ovat todella hyviä työ­paik­koja.

Samaan aikaan ala on muut­tu­nut pal­jon, eikä haas­teista ole pulaa. Tätä työtä ei voi tehdä puo­li­te­holla – jos aikoo pär­jätä, se on teh­tävä kun­nolla.