Kaisa Reu­na­nen on opet­ta­nut met­sän­hoi­don perus­teita ja luon­non­hoi­toa tule­ville koneen­kul­jet­ta­jille Etelä-Savon ammat­tio­pis­tossa Mik­ke­lissä jo lähes kol­men vuo­si­kym­me­nen ajan. Hänen mukaansa luon­non­hoito-osaa­mi­sen mer­ki­tys kas­vaa jat­ku­vasti, vaikka opis­ke­li­joi­den huo­mio kiin­nit­tyy usein ennen kaik­kea konei­siin ja käy­tän­nön puun­kor­juuseen.

Reu­na­nen muis­tut­taa, että luon­non­hoito ei ole koneen­kul­jet­ta­jan työssä sivuseikka, vaan olen­nai­nen osa ammat­ti­tai­toa. Hänen mukaansa opis­ke­lu­vai­heessa tätä ei kui­ten­kaan aina vielä hah­mo­teta. Moni innos­tuu koneista ja nii­den käy­töstä niin vah­vasti, että työn koko­nais­vas­tuu jää hel­posti taka-alalle.

– Olen yrit­tä­nyt sanoa opis­ke­li­joille, ettei luon­non­hoito-osaa­mi­sen tarve aina­kaan hei­dän työ­uransa aikana vähene, vaan vaa­ti­muk­sia tulee koko ajan lisää, Reu­na­nen sanoo.

Reu­na­sen mukaan luon­non­hoi­don pitäisi näkyä ope­tuk­sessa nykyistä vah­vem­min kai­kessa teke­mi­sessä. Hän viit­taa myös työ­elä­mästä saa­tuun palaut­tee­seen, jonka mukaan kou­lussa on ollut luon­non­hoi­toa liian vähän. Rat­kai­suksi hän esit­tää, että aihe kul­kisi mukana läpi koko kou­lu­tuk­sen ja jokai­sella työ­maalla jokai­sen opet­ta­jan ope­tuk­sessa.

– Pie­nel­lä­kin huo­mioi­mi­sella voi­daan puun­kor­juussa tehdä pal­jon luon­non hyväksi, jos vain silmä ja aja­tus ovat pai­kal­laan, hän kiteyt­tää.

Luon­non­hoi­don vaa­ti­muk­set näky­vät Reu­na­sen mukaan myös käy­tän­nön työssä yhä sel­vem­min. Esi­mer­kiksi lin­tu­jen pesi­mä­ai­kai­seen puun­kor­juuseen liit­ty­vät ohjeet ovat hänen mie­les­tään työn­te­ki­jöille vaa­ti­via, ja siksi ohjeis­tuk­sen on oltava ken­tällä toi­mi­ville mah­dol­li­sim­man sel­keää.

Reu­na­nen koros­taa, että onnis­tu­nut luon­non­hoito edel­lyt­tää huo­lel­lista suun­nit­te­lua jo ennen kuin koneet saa­pu­vat työ­maalle. Hänen mukaansa suun­ni­tel­mia ei voi tehdä vain tie­to­ko­neen äärellä, vaan met­sään on men­tävä pai­kan päälle kat­so­maan, mitä koh­teesta todella tie­de­tään ja mitä siellä pitää ottaa huo­mioon.

– On koh­tuu­tonta, jos suun­nit­telu jää moto­kus­kin teh­tä­väksi sil­loin, kun vaa­ti­muk­set ovat muu­ten­kin kovat ja työn pitäisi olla tuot­ta­vaa. Met­sässä työn kes­kellä ei enää ehdi jäädä ihmet­te­le­mään, joten työ­oh­jei­den täy­tyy olla tark­koja ja sel­keitä, hän sanoo.

Ensi syk­synä Reu­na­sella tulee täy­teen 30 vuotta met­sä­alan ope­tus­teh­tä­vissä Etelä-Savon ammat­tio­pis­tossa. Opet­ta­jan ura ei ollut alun perin hänen suun­ni­tel­mis­saan, mutta tie vei teh­tä­vään sat­tu­man kautta. Mik­ke­liin muu­ton jäl­keen hän tuli taloon ensin vuo­rot­te­lu­va­paan sijai­seksi ja ajat­teli työn ole­van väliai­kai­nen rat­kaisu. Toi­sin kui­ten­kin kävi.

Vuo­sien aikana Reu­na­nen on kehit­tä­nyt osaa­mis­taan jat­ku­vasti. Met­sä­ta­lous­tek­ni­kon kou­lu­tuk­sen rin­nalle on tul­lut met­sä­ta­lous­in­si­nöö­rin tut­kinto, met­sän­hoi­ta­jan tut­kinto Joen­suun yli­opis­tosta sekä opo-opin­not. Pitkä koke­mus näkyy vah­vana näke­myk­senä siitä, miten ala muut­tuu ja mitä opis­ke­li­jat tule­vai­suu­dessa tar­vit­se­vat.

Ope­tus­työssä Reu­nasta moti­voi ennen kaik­kea opis­ke­li­joi­den kehi­tyk­sen seu­raa­mi­nen. Hän ker­too iloit­se­vansa siitä, miten ensim­mäi­sen vuo­den hapa­roi­vat opis­ke­li­jat kas­va­vat vähi­tel­len osaa­viksi ammat­ti­lai­siksi, jotka suh­tau­tu­vat työ­hönsä aivan uudella tavalla.

– On iso ilon aihe nähdä opis­ke­li­joi­den kehit­ty­vän. Välillä näkee todella hui­keita kas­vu­ta­ri­noita. Pää­sään­töi­sesti opis­ke­li­joi­den kanssa toi­mi­mi­nen voit­taa oppi­lai­tok­sen byro­kra­tian, ja käy­tän­nön työ hei­dän kans­saan on sitä, mikä tässä työssä pal­kit­see, Reu­na­nen sanoo.